Ajatuksia viikolta 39
No niin, ollaan tultu seuraavaan perjantai-iltaan ja aika kirjoittaa taas blogia täältä Sloveniasta. Sanoin vielä kertovani seuraavassa blokissa elämästä täällä Sloveniasta ja siten vasta myöhemmin vähän vakavampaan asiaan. Olen Facebookissa ja Finnbarentsin infossa maininnut siitä, että täällä ei välttämättä tiedä, miten päivä alkaa. Aina voi eteen tulla jotain yllättävää, joka voi muuttaa täysin etukäteen suunnitellun päivän suunnan. No toki, niinhän voi tapahtua kaikkialla, mutta todennäköisyys siihen täällä on suurempi kuin normaalisti näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna.
Tänään heräsin täynnä tarmoa kirjoittamiseen ja erityisesti olin suunnittelut keskittyväni kirjallisuushaun tekemiseen. Eli kuudelta ylös ja koirien ja kissojen kanssa metsään aamulenkille ja vähän ”mösyämään”. Sen jälkeen ohjelmaan kuului aamukahvin keittäminen paikalliseen tapaan itselleni ja aamupalan tekeminen itse kullekin eli koirille, kissoille ja itselle. No tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen kaasuhellastani, koska kuinka ollakaan, sähköt menivät tai siis ”ei menneet minnekään vaan loppuivat vai miten sitä pitää sanoa”. No tässä kuluneella viikolla olin jo tottunut siihen, koska tilan isännän viritykset omenoiden ja viinin puristukseen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja vilkkuvia valoja koko viikon ajan. Eli luulin, että kyllä ne kohta siitä palailee. Tällä kertaa kyse olikin siitä, että metsää kaadettiin sähkölinjan ympäriltä ja homma jatkui koko päivän. Tästähän ei tietenkään lähetetty mitään etukäteisvaroituksia. Asia selvisi vasta tutun sähkömiehen käynnin yhteydessä, kun hänet oli kutsuttu apuun selvittämään pulmaa.
Eli päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Toki vaihtoehtona olisi ollut ammattikirjojen lukeminen, mutta peräkammarini on nimensä mukaisesti peräkammari, jossa ei varsinkaan pilvisenä päivänä lukeminen onnistu ilman sähkövaloa. Eli vaihtoehtona oli metsäpäivä. Ei muuta kuin metsään harrastamaan keräilyä, ja välillä isäntäperheen kanssa jutustelua. Kaikkiaan kuuden tunnin metsässä kiertelyn tuloksena oli noin kuutisen kiloa kastanjoita ja saman verran mustia torvisieniä.
Isäntäperheeseeni kuuluu tosiaan kolme sukupolvea, kuten edellisessä blokissa kerroin. Heistä nuorimmainen eli perheen 20 vuotias tytär puhuu englantia suhteellisen hyvin. Hän opiskelee matkailualaa paikallisessa ammattioppilaitoksessa ja on todella tyytyväinen siitä, että on päässyt harjoittamaan kielitaitoansa minun kanssani. Muut perheen jäsenet puhuvat vain paikallista eli sloveniaa. Käytännössä elän keskellä paikallista väestöä ja heidän keskuudessaan ei juuri englantia puhuta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Päivittäinen asioiden hoito sujuu jouhevasti emännän ja isännän kanssa ja viikoittain tulee jutusteltua paikallisten kanssa, kun he poikkeavat viinituvalla. Itse asiassa monet pyytävät minun heidän kanssaan juttelemaan, vaikka niin sanottu yhteinen kieli puuttuu. Siitä huolimatta päivittäiset asiat hoituu ilman suurempia ongelmia ja välillä tulee käytyä vakavia keskusteluja päivän polttavista kysymyksistä kuten hintatasosta, koulutuksesta, palkoista, eläkkeistä, asumiskustannuksista, veroista, alkoholinkulutuksesta, poroista tai viime aikoina syötäviksi kelpaavista sienistä. Se on aika käsittämätön asia, miten ihmiset oppivat ymmärtämää toisiaan vaikka ei puhuta samaa kieltä. Jokusen kerran on ilta sujunut jouhevasti eri asioita puhuttaessa sloveniaa ja englantia, toki kaikki mahdolliset sanat saksasta ja venäjästä hyötykäytteen. Talon tyttären kansa olen aina välillä tarkistellut, että olenko ymmärtänyt oikein tiettyjä asioita.
Tänään isäntäperheen kanssa lounaalla minulle selvisi vihdoinkin syy talon vanhan emännän hieman eriskummalliseen käyttäytymiseen, jota olen silloin tällöin kummastellut (kyse on isännän 83 vuotiaasta äidistä). Erityistä ihmettelyä on aiheuttanut hänen tapansa heitellä silloin tällöin omalta parvekkeelta roskapusseja tai ruokaa. Hänen parvekkeensa sattuu olemaan minun ulko-oven yläpuolella. Kesällä hänellä oli silloin tällöin tapana heitellä roskapusseja alas ja nyt viimeisten viikkojen aikana tipulle satunnaisesti ruokaa parvekkeen alle. Perusteluja tähän käyttäytymiseen tänään lounaalla sitten uskaltauduin kysymään perheen tyttäreltä Jasminalta. Syynä on lähinnä se, että pari viikkoa sitten aimo pläjäys lasagnea oli tiputettu alas ja tietenkin Aava (toinen mukanani olevista koirista) kerkesi sen siitä syömään. No keliaakikkokoiralle siitä tuli sitten kunnon hiivatulehdus tassuihin ja toiseen korvaan. Tassut hoituivat kotihoitona omenaviinietikalla ja parin päivän sukkien pitämisellä (oli sinänsä koominen näky raitaiset polvisukat jaloissa), mutta korvan kanssa piti mennä sitten eläinlääkäriin. Ruokaa edelleen tippui parvekkeelta ja tänään sitten aloin kyselemään, että mistä moinen johtuu. Samalla paljastin, että syy eläinlääkärillä käyntiin johtui tästä tippuneesta ruuasta. No, siinä tytär kertoi, että kun mummo on jostain syystä pahalla päällä, niin hänellä on tapana tiputella roskapusseja tai ruokaa parvekkeelta. Syynä kiukutteluun on yleensä televisio ja sen toimimattomuus. Hänellä on 25 vuotta vanha telkkari ja hän ei suostu vaihtamaan uudempaan. Joka tapauksessa tämä roskien tai ruuan heittely parvekkeelta on hänen tapansa osoittaa, että on pahalla tuulella tai että hän ei ole tyytyväinen hänelle tuotuun ruokaan. Nyt sitten jännityksellä odotetaan, että tuleeko parvekkeelta ruokaa alas viikonloppuna, kun tarjolla on poronkäristystä.
Huolimatta sähkökatkoista talon viinirypäleet ja omenat saatiin viikon aikana puristettua ja laitettua tammitynnyreihin odottamaan valmistumista. Sitten marraskuulla saamme maistella tulosta. Mielenkiinnolla myös odottelen lauantaina paistettavia kastanjoita, koska kumma kyllä en ole niitä ennen maistanut. Perinteisesti ensimmäiset kastanjat maistellaan nuoren puolikäyneen valkoviinin kanssa, minkä jälkeen vatsan toiminta on kuulemma aika joutuisaa ja lähiympäristölle hajuhaittoja aiheuttavaa.
Vielä on pakko kertoa noista mustista torvisienistä, kun niitä ei ainakaan tuolla kotona Niskanperällä ole juuri tullut vastaan. Päätin, että kerään niitä niin paljon kun pystyn ja kuivaan kotiin tuotavaksi itsellä, sukulaisille ja tutuille. Alun perin ajattelin ne jopa jauhaa ja pakata pieniin muovipusseihin. Asiasta vanhimman veljeni kanssa puhelimessa puhuttaessa hän totesi, ettei ainakaan kovin pieniin minigrip pusseihin kannattaisi niitä sitten pakkailla. Asiaa vähän aikaa mietittäessä tulin siihen tulokseen, että jauhaminen on ehkä parasta jättää sinne Suomeen. Olisihan se vähän noloa jäädä kiinni tullissa mustan torvisieneen jauheen tuomisesta. Kuitenkin sitä kaikkiaan kuivattuna tulee olemaan noin kilon verta ja kilo ”epämääräistä jauhetta” pakattuna muovipussiin tai pusseihin matkalaukussa voisi mahdollisesti herättää ylimääräistä huomiota. Ehkä ei kuitenkaan niin halua päätyä iltapäivälehtien lööppeihin.
Terveisin Sloveniasta
Kristiina
Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimikkeeni on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta.
No comments:
Post a Comment