Ajatuksia viikolta 38
Minulle esitettiin idea, että alkaisin kirjoittaa blogia ajastani täällä Sloveniassa. Vastasin pyyntöön, sanomalla tietenkin, ja onhan minulla sitä paitsi vaikka kuinka paljon kerrottavaa. Kerroin myös, että olin myös ajatellut asiaa itsekin. MUTTA ongelmaksi tulikin se, että mistä aloittaa ja mitä kertoa, ja lisäksi yhtä äkkiä sitä huomaa kaikkien ideoiden hävinneen päästä tai tuntuu siltä, että kaikki mielessä olleet ideat ovat yhtä äkkiä muuttuneet: ”ei niin hyviä ideoita kuin miltä aluksi tuntui”. Aloin käydä läpi jo kirjoittamaani, kertomaani ja mielessä olevaa huomaten, että on vain niin paljon kerrottavaa, ettei tiedä mistä aloittaa.
Sitä miettii, että kerronko elämästä viinituvan peräkammarissa, paikallisen kylän elämästä, ihmisten selviytymisestä täällä Sloveniassa jokapäiväisessä elämässä, puolivillien kollikissojen etabloitumisesta minun ja koirien elämään (Tilannehan on kääntynyt niin, että nykyään asumme koirieni kanssa kollikattien asunnossa eli kollit kissamaiseen tapaansa ottivat tilan haltuunsa.), lenkeistä koirien kanssa vuorilla välillä harhaillen ja nyt syksymmällä sienten ”metsästyksestä”, Mariborin yliopistosta ja sen toimintakulttuurista, elämästä suomalaisena slovenialaisten keskuudessa, työnteosta poissa toimistolla, ”ahaa-elämyksistä” projektitoiminnan kehittämiseksi kun ei ole paikan päältä, tai kun huomaa käytännössä kuinka tieto lisää tuskaa ja epätoivoa tehdessään kirjallisuuskartoitusta jatko-opintoja varten, miten pitää itsensä kiireisenä saamatta mitään aikaan, miten välillä huomaan saavansa päivän aikana enempi aikaan kuin koskaan kotona, potea huonoa omaatuntoa kun kalenterissa ei joka päivällä kokouksia/tapaamisia/ym. kahdeksasta neljää ja päälle vielä muut työt, tehdä töitä vain 8-10 tuntia päivässä ja tuntea itsensä laiskaksi, EU 2020 strategiasta ja sen aikaansaamista uusista suuntaviivoista vai siitä kuinka todella nauttii elämästä pitkästä aikaa kuin ”sika pellossa” jne. jne. jne. Unohtamatta sitä, että en ole koskaan seurannut ahkerammin Suomen tapahtumia tai lukenut päivittäin Lapin Kansaa (kiitos VPN yhteyden), ja tämä onkin jo saanut aikaan omat ajatuksensa, joista olisi ehkä jossain vaiheessa kiva kertoa.
Eli mistä aloittaisin? Olen ollut täällä nyt kolme kuukautta ja kesä on kääntynyt myös täällä jo reilusti syksyn puolelle. Elämä paikallisen viinituvan peräkammarissa on sinänsä ollut mielenkiintoista ja hyvin maanläheistä, mikä maalla kasvaneesta tuntuu paluulta takaisin juurille. Talon toinen peräkammari on isännän 83-vuotiaalla äidillä ja yläkertaa asustaa isäntäperhe 20-vuotiaan tyttärensä kanssa, eli käytännössä samassa taloudessa on kolme sukupolvea.
Isäntäperhe pitää kestipaikkaa viikonloppuretkeilijöille sekä järjestää tilauksesta ruokailuja ja erilaisia tapahtumia. He kasvattavat myös muutamaa sikaa (joita kutsutaan paroneiksi) omiin, viinituvan ja kyläläisten tarpeisiin. Lisäksi on jos jonkinlaista hedelmä-, pähkinä- ja kastanjapuuta, joiden tuotteita jalostetaan erinäköisiin tarpeisiin. Paprikat, tomaatit, kurkut, punajuuret ym. säilötään ja näitä purkkeja löytyy tällä hetkellä kellarista satoja kappaleita. Pääsin myös mukaan viikonlopputalkoisiin säilykkeiden tekemiseen. Toki ei pidä unohtaa lampaiden syyskaritsointia, mitä pääsin itsekin aikaisena aamuna todistamaan lähtiessäni koirien kanssa lenkille. Jostain syystä isäntäperheen uuhet tekevät kaksosia (mikä on täällä poikkeuksellista). Lisäksi luontoäiti on todellakin käyttänyt mielikuvitusta karitsojen musta-valkoisessa värityksessä. Lammasta eivät paikalliset mielellään syö, vaan se kuuluu muun Balkanin keittiöön. Talon lampaat ovatkin itse asiassa Mariborissa asuvia tuttuja kroaatteja ja serbejä varten, jotka saavat tilalta oikein teurastettua lammasta.
Parhaillaan etupihalla ovat tammitynnyrit pesussa tulevaa viini- ja siiderisatoa varten. Vastaavasti takapihalle on raahattu kunnon vanhanajan puristin, jolla mehu rypäleistä ja omenista irrotellaan. Tulevalla viikolla kerätään viinirypäleet, jotta viini kerkiää valmistumaan St Martinin päivää varten. Odotettavissa on taas kunnon kyläkökkä (eli talkoot), johon kuuluu myös kunnon illanistujaiset. Hyvä, että suurin osa paikallisista kulkee myös muualla töissä, jolloin istujaiset pysyvät aisoissa ja kaikki lähtevät ajoissa kotiinsa vain vähän viiniä juoneena. Isäntäperheen viinitupaa varjostavat rypäleet ovat Jurka Isabella -nimistä lajiketta, joka on paikallinen variaatio punaviinirypäleistä. Eli St Martinin päivä täällä Sloveniassa on osittain verrattavissa ”Busolee” tapahtumaan Ranskassa ja pidetään aina marraskuun 11. päivä.
Viime viikolla jälleen yksi paroneista koki kovan kohtalon ja ensimmäiset savustetut makkarat olivat jo tarjolla ja niistä myös osa paikalla olleista suomalaisista kollegoista pääsivät nauttimaan. Tätä kirjoittaessa on perjantai-ilta ja paistelen parhaillaan lindströminpihvejä tulevaa yhteistä sunnuntain lounasta varten. Eli meillä on vakiintunut tapa, että kerran viikossa yleensä sunnuntai ja maanantai teen Suomi-ruokaa isäntäperheelle. Pakkasessa odottaa poronkäristys ja kaapissa aineet hernekeittoa tulevia viikonloppuja varten.
Jatkan tarinointia taas ensi perjantaina viikolla ja ehkä pysyttelen kuitenkin vielä paikallisessa elämässä.
Terveisin Sloveniasta
Kristiina
Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimike on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta
No comments:
Post a Comment