Koirien kanssa Sloveniassa ja mistä Suomi tunnetaan

Ajatuksia viikolta 42

Täälläkin on sitten koettu ensimmäiset yöhallat eli kuluneen viikon aikana on muutamalla aamulenkillä ollut heinikko kuurassa. Siitähän koirat ovat saaneet aiheen kunnon ”mösyämiselle” nauttien viileästä heinikosta. Hyvää siinä on se, että punkkiaika alkaa vihdoinkin loppua. Toinen koiristani eli Robi sai heinäkuussa Borrelioosiksen ja sitä lääkittiin neljän viikon antibioottikuurilla, joka maksoi 300€. Suomessa vastaavat lääkkeet olisi maksanut noin neljäsosan. Täällä laki määrää, että eläimille ei saa antaa samalla tuotenimikkeellä annettavaa lääkettä kuin, mitä ihmisille annetaan. Sitä eläinlääkäri kovasti minulle pahoitteli. Koiralle annettava antibiootti on kymmenkertainen suhteessa painoon kuin ihmisillä eli sitä antibioottia saan myös sitten antaa aika reilut määrät. Robille määrättiin maksimiannokset, koska nähtävissä oli selkeä tunnusomainen verenpunainen pyöreä tulehdusjälki pureman ympärillä. Valitettavasti ei auttanut Expot ennaltaehkäisy tässä tapauksessa. Tein elokuussa siten uskaliaan päätöksen ja päätin siirtyä päivittäiseen valkosipulin antoon aamuruuan yhteydessä. Sen jälkeen on löytynyt toisesta koirasta kolme ja toisesta kaksi punkkia, kun aiemmin niitä löytyi viikoittain useampia. Valkosipulia kun annetaan sisäisesti, niin ei haittaa, vaikka koiria joutuu kastelemaan, mikä täällä oli pakko helteitten aikana tehdä. Tämä vinkkinä koiran omistajille, että valkosipuli oikeasti toimii.

Muutenhan täällä on tämän hetkinen keli kuulemma normaalia vilpoisempaa eli yleensä tähän aikaan nautitaan vielä parinkymmenen asteen päivälämpötiloista, vaikka illat olisivatkin viileitä. Tämän hetkiset kelit ovat tyypillisiä marraskuun lopulle. Täällä ennustetaan kovaa talvea, kuten ilmeisesti on sinne pohjoiseenkin. Sateita on myös tullut kuluneiden kuukausien aikana aina tulvaksi asti alavimmilla mailla. Vuoden viinisato on myös kärsinyt aika paljon loppukesän viileistä keleistä.

Mitäs täällä sitten tiedetään Suomesta? Kuten aiemmin olen kertonut, niin meidät otettiin täällä todella hienosti vastaan ja viinituvan myynti nousi kesäkuukausien aikana huimasti, kun itse kunkin piti tulla ihmettelemään suomalaisia peräkammarin asukkeja. Yleensä mielikuva Suomesta täällä(kin) on enempi tai vähempi ikuisen talven maasta siellä kaukana pohjoisessa. Kuluneen kesän uutiset lämpöennätyksistä siellä kylmässä pohjoisessa on herättänyt suurta hämmästystä ja luultavammin monet kuvittelevat minun vain yrittänee luoda positiivista kuvaa. Toki kaikki täällä tietävät Nokian ja monet tietää Suomen tuhansien järvien maaksi ja muutama tunnistaa Rovaniemen joulupukin kotipaikkana. Mutta yleensä ottaen paikallisella väestöllä ei juuri ole mielikuvaa Suomesta maana asua ja elää. Toisaalta, kuinka moni suomalainen tietää jotain Sloveniasta. Olen saanut aika monelta suomalaiselta ihan yhtä tietämättömiä kysymyksiä tästä maasta kuin, mitä paikalliset esittävät Suomesta.

Toki on muutamia poikkeuksia, jotka ovat luomassa suomikuvaa hyvässä ja pahassa täällä Sloveniassa. Meillä uutisissa esille ollut Patria tapaus on toki tullut pari kertaa keskustelun aiheeksi. Asiaa eivät toki ole paikalliset ottaneet esille, vaan minä olen lähinnä kysellyt siitä, miten asiaan täällä suhtaudutaan. Kohteliaisuudesta, luulen, ei syyttävää sormea ole Suomen suuntaan osoitettu, vaan syntipukkina ovat korruptoituneet paikalliset poliitikot.

Mutta on sitten jotain muuta, mistä Suomi tunnetaan. Mennessäni ensimmäistä kertaa kirjakauppaa koin todellakin suuren yllätyksen (siis tämä tapahtui jo kesäkuussa). Ensimmäinen asia, jonka näin oli Arto Paasilinnan kirjan käännös, jota markkinointiin isosti. Valitettavasti en nyt muista, mikä kirja oli kyseessä. Useamman kerran metsäpatikoinneilla on käynyt niin, että olen joutunut hyvinkin syvälliseen keskusteluun Arto Paasilinnasta ja hänen tuotannostaan. Koiristani Pyreneittenkoira Aava (tiettävästi Mariborissa on ennestään yksi semmoinen) herättää paikallisissa kummastusta ja yleensä saa jäädä selittelemään, että mikäs koira tämä oikeastaan onkaan. Ja seuraavaksi kysytään, että miten minä (vain englantia puhuvana) täällä metsässä tulen koirieni kanssa vastaan ja sitten kysytään, että mistä minä tulen. Ja kun vastaus on Suomi, niin siinä vaiheessa pitää sitten useimmiten vaihtaa muutama sana Paasilinnasta ja samalla joutuu pitämään pienen Suomi-esitelmän. Tässä on pitänyt pitää itsensä hyvin ajan tasalla siinä, että miten Paasilinna on toipunut aivoinfarktistaan. Tieto hänen sairastumisestaan aiheutti muutamalle vastaantulijalle oikeasti suuren järkytyksen. Paasilinnan kirjat ovat kuulemma yksi luetuimmista paikallisessa kirjastossa.

Muutama viikko sitten tuli paikalliselta televisiokanavalta suomalainen elokuva. No siitä talon emäntä minulle kertomaan, että hän oli katsonut sen. Olimme matkalla tyttären synttärilounaalle balkanilaiseen ravintolaan syömään serbialaisia lihapatukoita, joita kutsutaan ”Cevapcici” (Tulevissa blogeissa on erikseen ruokakulttuurista, mutta sen verran on sanottava, että joskus se yksinkertaisista ruuista yksinkertaisin on herkullisinta.). Siinä matkalla tytär tulkkasi äitinsä elokuvakokemusta ja minulle kerrottiin kyseen olleen aika paljon ”pornoa” sisältävästä elokuvasta, mutta muuten kuulemaa ihan mielenkiintoinen. Sloveniaksi nimi oli ollut ”Avioero suomalaiseen tapaan”. Seuraavana päivänä yliopistolla minulla useat kertoivat samasta elokuvasta ja joku osasi myös sanoa kyseen olleen Kaurismäen elokuvasta. Tultuani takaisi peräkammariin, oli pakko alkaa uteliaisuudesta harrastamaan googlaamista ja pienen hakemisen jälkeen tunnistin elokuvan Haarautuvan rakkauden taloksi. No, elokuvan arvostelut kertoivat kaiken eli ei ihme, että emäntä elokuvaa hieman pornoksi meinasi. Nyt ymmärrän myös erään paikallisen kysymyksen, kun hän minulta kysyi lähinnä kommenttina: ”Että teillä siellä Suomessa taitaa olla aika ”vapaa” kulttuuri”? Siinä vaiheessa en oikein osannut mitään vastata, lähinnä yrittää hieman hämmentyneenä antaa jonkin asteista selitystä.

Näistä ajatuksista jatketaan seuraavaan viikkoon.

Terveisin Sloveniasta

Kristiina

Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimike on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta

Brysselistä ja sen sellaisesta.

Tervehdys,

Näin tavoilleni uskollisesti -eli vaatimattomasti- aloitan kirjoittamisen siitä oleellisesta, eli itsestäni. Nimeni on Johannes Aalto, ja toimin NEEBOR-verkoston (Networking for Eastern External Border Regions) tiedottajana Brysselissä. Brysseliin eksyin tehtyäni Rovaniemen Ammattikorkeakoulun tarjoamien IPM-opintojen (International Project Management) harjoitteluosion Finnbarentsille. IPM-opinnot yleensä, sekä etenkin käytännön projektityöskentelyn oppiminen FiBa:n toimijoilta ovat antaneet minulle oivat eväät selvitä Brysselin viidakossa.

Tämä rulianssi on myös poikkeus tavoissani siirtyä aina pohjoisempaan päin. Olen syntyperäinen turkulainen joka pienenä pelastettiin Kainuuseen. Lukion jälkeen siirryin sitten Rovaniemelle opiskelemaan DPT (Degree Programme in Tourism)-opintoja RAMK:iin. Koulussa taas viihdyin sen verran, että IPM-opinnot tuntuivat luontaiselta jatkumolta.

Blogimme tarkoitushan on valottaa projekti- ja tukitoiminnan eri puolia niin kotimaassa kuin kansainvälisilläkin areenoillakin. Allekirjoittaneen vastuualueelle kapsahti elämän selostaminen Brysselin näkökulmasta sekä EU:n linjavetojen raportointi.

Olen viettänyt viimeiset kahdeksan kuukautta täällä Euroopan sydänmailla, ja aika on mennyt todella ripeästi. Vastaanottoja ja seminaareja riittää joka illalle ja enemmänkin, jos vain oma pää ja aikataulu kestävät. Informaatioita eri toimijoilta tulee massiivinen määrä ja kestää aikansa, kunnes kehittyy tarpeeksi hyvä suodatin sen suhteen, mikä on relevanttia tietoa ja mikä ei. Verkostoituminen on tässä maailmassa elinehto jokaiselle joka haluaa omaa instanssiaan menestyksekkäästi edustaa. Poliittiset ryhmittymät, eri etujärjestöt, paikalliset toimijat, kuin myös eri aluetoimistot ova kaikki potentiaalisesti arvokkaita tietolähteitä ja kumppaneita. Yksi verkostoitumisen pääpaikoista on allekirjoittaneelle ollut Place Luxembourg, (tuttavallisesti Plux). Tämä parlamentin edustalla sijaitseva aukio on joka torstai tupaten täynnä eurokraatteja ja suhteita luodaan ja ylläpidetään kovin ahkerasti.

Yleisesti belgialainen elämänmeno ja yhteiskunta on erittäin mielenkiintoinen. Maan kaksijakoisuus on käsinkosketeltavaa ja erot Flandersin (hollanninkielinen osa Belgiaa) ja Wallonian (ranskankielinen) välillä ovat melkeinpä järkyttävän suuret. Niin ja onhan Belgiassa myös saksankielinenkin vähemmistö, ja saksa on myös yksi virallisista kielistä. Pahin kielihärdelli on Bryssel, sillä vaikkakin se sijaitsee Flandersin alueella, se on pääosin (noin 93%:sesti) ranskankielinen. Myös Brysselin lähialueet ovat ranskankielisiä. Tämä on siis suurilta osin syynä maata repiviin kieliriitoihin. Nopeasti tiivistettynä kysymyksessä ”virallisesti” on ranskankielisten palveluiden takaaminen Brysselin lähialueilla. Oikeat syythän kytevät jossain todella paljon syvemmällä. Pitää myös mainita, että monet tahot pitävät Brysseliä sinä ainoana liimana, jota ilman Belgia olisi jo aikapäiviä sitten jakautunut. Viimeisen 6 vuoden aikana on taitanut hallituskin vaihtua sen 6 kertaa. Toisaalta taas se ei ole ongelma, koska aluehallituksillakin (nämä Flanders ja Wallonia) on ilmeisesti yhtä paljon valtaa ihmisten elämään kuin Belgian hallituksellakin. Sitten on vielä maakuntien, kaupunkien, kaupunginosien yms. hallinnolliset rakenteet.

Brysselissä vallitsevat siis klassisen ranskalaisen asiakaspalvelun periaatteet, ja täytyy sanoa, että vain yhdessä nimeltämainitsemattomassa Itä-Eurooppalaisessa maassa olen huonompaa palvelua saanut. Se ei vaan pohjois-suomalaiseen elämänmenoon tottuneena oikein vieläkään tunnu omalta jutulta, kun kaupan kassa mäjäyttää vaihtorahat ojennetun käden sijaan tiskille ja työntää sormillansa ne eteenpäin, tai että vaatekaupassa myyjä näyttää siltä, että hänen päivänsä on pilalla kun jotain kysytään. Kyllähän täällä myös positiivisia ja hymyileviäkin ihmisiä tapaa, mutta pääsääntöisesti niin sää, kuin asenteet ovat Brysselissä kylmiä ja harmaita.

Viimeaikojen tärkein tapahtuma Brysselin suunnalla oli 4-7.10. pidetty Open Days. Open Days on vuosittain komission sekä Alueiden komitean järjestämä tapahtuma, joka kulminoituu Brysseliin yhden viikon lukuisiin konferensseihin ja tapaamisiin. Koko Euroopan alueella tapahtumia oli syys- ja lokakuussa yli 260.

Järjestysnumeroltaan kahdeksannet Open Daysit keskittyivät EU:n 2020-agendan käsittelyyn, sen periaatteisiin sekä budjettiin. Yleisenä teemana viikolla oli ”kilpailu, yhteistyö ja koheesio”. Tapahtumat painottivat alueiden ja kaupunkien suurta merkitystä, mitä tulee EU:n koheesioon nykyisen budjettikauden jälkeen. Open Days tarjosi hyvän kehyksen alueille esittää hyviä käytänteitään alueellisen kilpailukyvyn vahvistamiseksi sekä alueellisen yhteistyön ja koheesion saralla. Edustajilla oli myös oiva tilaisuus vaihtaa kokemuksiaan sekä vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon niin EU instituutioiden suhteen kuin jäsenvaltioissakin.

Tärkeää on myös tuleva 5. Koheesiokertomus, joka julkaistaan marraskuun alussa. Sehän jo taannoin ”vuosi” julkisuuten ja monet ovat siihen tutustuneet. Mutta siitä ja muista asioista voisin kirjoitella lähitulevaisuudessa.

Johannes Aalto

Yllekirjoittanut toimii tiedottajana NEEBOR-verkostolle (Networking for Eastern External Border Regions) ja asemapaikkana on Pohjois-Suomen Aluetoimisto Brysselissä. Toisena toimena on myös etsiä ja tuottaa tietoa Finnbarentsille, sekä avustaa mahdollisuuksien mukaan kaikessa EU- ja kv-toimintaan liittyvässä.

Korkeakoulut ”hyvyysjärjestykseen” uusilla kriteereillä

Ajatuksia viikolta 41

Nyt onkin sitten tällainen vakavampi blogi tiedossa. Ei kylläkään vielä siitä Mariborista ja Sloveniasta kuten lupasin.

Olin viime viikon maanantaina 11.10.2010 mukana IREGn (Observatory on Academic Ranking and Excellence, http://www.ireg-observatory.org/) konferenssissa, joka järjes-tettiin täällä Mariborin yliopistolla. Konferenssin nimi oli ”Mapping out academic excel-lence in the context of quality assurance”. Käytännössä keskusteltiin erilista rankingjär-jestelmistä, joilla korkeakouluja arvioidaan ja laitellaan ”hyvyysjärjestykseen”. Alkujaan ajattelin, että onkohan tuo kovan kiinnostava minulle, mutta menin kutsusta mukaan. Taas täytyy sanoa, että ihmisen lapsi oppi uutta ja sain hyvän muistutuksen siitä, että tämän päivän korkeakoulu muodostuu osasista, joiden yhteen pelaaminen luovat pohjan toimivalle kansainväliselle korkeakoululle. Muutenkin konferenssi sai aikaa paljon ajatte-lemisen aihetta.

Ja seuraavaksi tulee tämmöinen pitempi perustelu asiasta.

Miten me yleensä miellämme yliopistojen rankinglistat eli mietitään niitä 200 tai 500 parhaan yliopiston listoja, Shangai ranking, Philadelphia listaa, Thomson Reutersin erilaisia listoja ym. ym. Ajatellaan, että kriteereinä ovat Nobelistien tai muiden palkintojen saajien määrät referensseissä, tieteelliset julkaisut niissä muutamassa sadassa tärkeimmässä julkaisusarjassa, valmistuneiden tohtoreiden työllistymine maailman johtaviin yrityksiin omalla alallaan ja siellä tehty tuotekehitys jne. Näinhän se tällä hetkellä on ja ”tavallinen” korkeakoulun opettaja, tutkija, kehittäjä kokee nämä kaikki hyvin kaukaisiksi ja ei miten-kään itseään koskettavaksi. Näistä erilaisista olemassa olevista listoista puhuttiin ja pai-kalla oli myös kyseisten listojen ja järjestelmien edustajat. Paikalla oli myös eurooppa-laisten ranking järjestelmien kehittäjät, joista erityisesti mainittakoon saksalaisvetoinen Center for Higher Education Development ja läheisesti Euroopan komission kanssa toimiva Eurepean Science Foundation (www.esf.org). Molemmat aukaisivat keskustelua uudelle rankingjärjestelmälle.

Kaikki yllämainitut kriteerit ovat tietenkin globaalilla tasolla tärkeitä ja niiden yläpään parhaiden yliopistojen rankkauksessa. Konferenssin aiheena oli kuitenkin se, että miten tänä päivänä laitetaan järjestykseen niitä kaikkia muita yliopistoja ja miten saadaan esille omassa yhteiskunnassaan tärkeitä ja vaikuttavia yliopistoja. Ei kaikkea voi mitata ”Nokian” mittakaavassa ja kriteereillä. Hyvänä esimerkkinä tuotiin esille, Oxfordin ja suomalaisen pienen yliopiston vertailtavuus. Eihän niitä voi laittaa samalla viivalle. Sehän olisi sama kuin laittaa jenkkiläinen lämminveriravuri suomalaisen kylmäverisen kanssa samaan autolähtöön juoksemaan 1600 metriä kilpaa ilman tasoitusta. Mehän kaikki tiedetään, miten siinä käy. Kumpikin on kuitenkin omassa sarjassaan huippua.

Mutta tuohon kommenttiini siitä, että ” tämän päivän korkeakoulu muodostuu osasista, joiden yhteen pelaaminen luovat pohjan toimivalle kansainväliselle korkeakoululle”. Konferenssissa keskusteltiin siitä, että kuinka korkeakoulun perustoiminnan eri osa-alueet voidaan tuoda mukaan rankinglistoihin eli opetus, opiskelijoiden työllistyminen, täydennyskoulutus, innovaatioiden kehitys ja hyödynnettävyys (tutkimuksen tuloksena), yhteiskunnan osallistuminen ja laajemmin kolmas tehtävä (aluevaikuttavuus). Nämähän ovat kaikkia asioita suoraan meidän korkeakoulujen laatukäsikirjoista. Ainoastaan integrointi opetukseen suorana mainintana puuttui, mutta sekin tuli puheissa esille. Nyt on ehkä tähän väliin aihetta erikseen mainita (ennen kuin kukaan saa hepuleita), että tutkimus ja sen laatu ovat edelleen ja tuleva olemaan tärkeitä. Tässä blogissa korostuvat uudet nä-kökulmat, joita kaivataan perinteisten rinnalle.

Siellä päivän istuessani ja kuunnellessani tajusin, että rankinglistojen uusia kriteerejä ollaan hakemassa juuri niistä tämän päivän korkeakoulujen perustoiminnan eri osa-alueista, joiden kanssa itse kukin meistä omalla sarallaan tekee töitä. Jokainen meistä keskittyy omaan työhönsä ja osa-alueeksensa, mutta käytännössä se miten me jokainen teemme parhaamme ja viemme asioita eteenpäin korkeakoulujemme eri ”hyvyyksien” vahvistamiseksi, luomme pohjaa sille, että olemme töissä laadukkaassa ja opiskelijoiden näkökulmasta houkuttelevassa korkeakoulussa. Tulevaisuuden rankinlistoissa näkyy entistä enempi poikkileikkaavat elinikäistä oppimista ja tutkimuksen yhteiskunnallisen hyödyn lisääntyminen kaikilla elämän osa-alueilla suhteutettuna siihen yhteisöön, missä toimimme ja vaikutamme.

Täällä Mariborissa olen tuottamassa omaan väitöskirjaani ensimmäisiä tekstejä tavoitteena tuottaa toiminnallinen malli korkeakoulujen hankearvioinnille läpi koko hankesyklin. Lähtökohtana on toimivuus strategisessa muutosjohtamisessa. Konferenssin aikana tajusin, että minun on haettava vielä yksi ylempi taso sille strategiselle muutosjohtamiselle ja hanketoiminnan arvioinnille.

Toisaalta meidän kaikkien korkeakouluissa on todellakin tiedostettava se, että vaikka olemme siellä Lapin perukoilla, niin olemme osa globaalia ja tulevaisuuden korkealuokkaista korkeakoulumaailmaa. Tässä se suurin haaste onkin, eli meidän on muutettava omaa ajatteluamme siitä, mitä on kansainvälistyminen. Ei kyse ole enää vain siitä, kuinka monta opiskelijaa, opettajaa tai muuta henkilökunnan jäsentä tulee ja menee vaihtoon, eikä myöskään ole kyse siitä kuinka monessa kansainvälisessä hankkeessa olemme mukana, kuinka moni on mukana kansainvälisessä konferenssissa, julkaisussa tai kuinka moni meistä puhuu erinäköisiä kieliä jne. Vaan kyse on siitä, että miten kaikki edellä mainittu toimii yhdessä sen kaiken muun kanssa, mitä korkeakoulussa tehdään. Lopputulevassa se kotipesän laadukas työ eritasoilla saa aikaan sen perustan, millä ol-laan osa sitä kansainvälistä korkeakoulumaailmaa. Ja ei siinä ole englanti, ranska, saksa, venäjä tai joku muu vieraskieli oleellinen vaan se ”yhteinen kieli” korkeakoulun sisällä on se, joka merkitsee.

Näistä ajatuksista jatketaan seuraavaan viikkoon.

Terveisin Sloveniasta

Kristiina

Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikös-sä. Työnimike on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanke-toiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puo-livälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneit-ten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta

Lähempää tuttavuutta kastanjoihin… ja miksi ihmeessä olen täällä Mariborissa

Ajatuksia viikolta 40

Niin ne mustat torvisienet, joista mainitsin viimeksi. Vaikka niihin törmää joka askeleella metsässä ja kuivuri pauhaa päivät pitkät, niin vasta on puolet tavoitteesta kasassa. Täälläkin yölämpötilat hipovat nollaa tällä hetkellä joten katsotaan, miten käy. Alkuviikosta emännän kuivuri hävisi mystisesti ja siinä pääteltiin, että ilmeisesti vanha emäntä tarvitsee sitä ”teeyrttiensä kuivatteluun”. Asiaa ei oikein voinut kysyä, sillä vaikutti siltä, että vanhan emännän television kaukosäädin temppuili taas. Niinpä lainattiin naapurin kuivuria, että sain jatkettua ”1 kilo kuivattua mustia torvisieniä” -projektiani. Tiistaina sitten selvisi, että vanha emäntä oli lahjoittanut kuivurin tyttärelleen, joka ei todellakaan tiennyt, että kuivuri ei edes ollut vanhan emännän. Johtopäätöksenä voisi sanoa, että riippuvuus televisiosta ilmenee eri tavoin.

Sitä poronkäristystä sitten tehtiin viime viikonlopulla, kuten edellisessä blogissani mainitsin. Ei nyt ollut ihan suuren suuri menestys, vaikka onnistui erinomaisesti ja vielä puolukoitakin oli tarjolla. Pottumuusi toki meni, koska täällä peruna on perusruoka kaikessa. Sitä siinä odotettiin mielenkiinnolla, että lentääkö vanhan emännän parvekkeelta ruokaa vai löytyykö poronkäristystä jostain nurmikolta. Yllätys, yllätys, oli kuulemma hyvää naudan paistia.

Tulevana viikonloppuna on kastanjasesongin huipentuma. Ensimmäiset paistettiin jo viime viikonloppuna ja pääsin niitä maistamaan ensimmäistä kertaa. Hyviä olivat ja sopivan sotkuista syötävää, kun ovat avotulella paahdettuja. Varsinainen huipentuma on vasta tulossa ja silloin on nuori viini rinnalla maisteltavana molemmista väreistä. Päivittäisillä lenkeillä on ollut kaksi eri pussia mukana eli toinen sienille ja toinen kastanjoille. Lisäksi olen huomannut tavallisen ruokaveitsen hyväksi apuvälineeksi kaivattaessa kastanjoita ulos kuorestaan, joka on äärimmäisen piikkinen. Sormet näyttävät siitä huolimatta kuin ne olisivat olleet harjoitusalustana verikokeiden ottamisessa. Kastanjan hedelmän kuori on täynnä hyvin teräviä ja kovia piikkejä. Kun hedelmä tippuu alas puusta, se yleensä aukeaa ja sisällä oleva kastanjat irtoavat ja levittäytyvät maahan (hedelmä sisältää useimmiten 2-3 kastanjaa). Metsäalustassa on yleensä vähintään 10 cm paksuinen eri-ikäisten kuivuneiden lehtien peittämä kerros eli putoamisalusta on hyvin pehmoinen ja kastanjat jäävät usein hedelmän sisälle eli tarvitaan ”kaivuuvälineitä”. Toistaiseksi pää on säästynyt pudonneilta kastanjan hedelmiltä; ne piikit eivät voi tuntua kovin mukavalta. Ja lisää ympäristöoppia eli yli puolessa ympäristön metsissä ei ole aluskasvillisuutta lainkaan johtuen lähinnä lehtipuiden luomasta katosta. Tämä myös selittää sen, miksi lahottajasieniin kuuluva musta torvisieni viihtyy niin hyvin alueella, koska sillä on loputon sarka yrittäessä työstää joka syksy tippuvaa lehtikerrosta.

Niin viime viikonloppuna tyhjensin myös Finnairin plussatiliäni ja varasin lentoliput Rovaniemellä käyntiin viikolle 43. Tarkoituksena on päivittää tilanne mitä tapahtuu siellä Rovaniemellä ja käydä vähän läpi sitä meikäläisen väitöskirjan aihetta ja tilannetta. Eli jos ihmetystä on herättänyt se, että mitä ihmettä teen täällä Sloveniassa ja miten tänne päädyin, niin ehkä sekin on aika nyt vihdoin paljastaa. Eli kerrottakoon, että Mariborin yliopisto täällä on ollut partneri niin Lapin yliopistolle kuin Rovaniemen ammattikorkeakoululle jo joitain vuosia. Tulevaisuudessa puhutaan strategisen kumppanuuden luomisesta aina konserni tasolla asti. Olen käynyt asiantuntijana täällä Mariborissa useamman kerran, kun he ovat mallintaneet Finnbarentsin toimintaa oman projektitoimistonsa perustamisessa.

Vuoden vaihteessa Finnbarentsille saatiin (vihdoinkin) uusi johtaja ja se aukaisi minun kohdallani aivan uuden tilanteen. Pikku hiljaa ajatus aloittaa jälleen kerran väitöskirjatyö alkoi itää ja aika nopeasti syntyi päätös yrittää vielä kerta periaatteella nyt tai sitten enää koskaan. Aikaisemmista vuosista oppineena tiesin, että työn aloittaminen ei onnistu Rovaniemelle eli minne, no tietenkin Sloveniaan Mariboriin. Toki siinä itselle kehiteltiin joukko erinäköisiä perusteluja, että miksi ei voi lähteä eli kun on talo, koirat ja kissat plus tuhat muuta syytä. Suurkiitokset Harrille (Finnbarentsin johtaja) ja Joukolle (silloinen esimieheni ammattikorkeakoulussa) siitä, että Harri kannusti ja Jouko antoi mahdollisuuden ja täällä sitä ollaan. Toki kannusta tuli paljon muualtakin ja moni epäilemättä ajatteli, että voi sitä autuutta kun ei tuo nainen olisi puoleen vuoteen hengittämässä niskaan. En uskonut onnistumiseen ennen kuin olin laivassa koirien kanssa matkalla Helsingistä Travemundeen.

Olen täällä kaikkiaan 7,5 kuukautta ja takaisin Suomessa ja Rovaniemellä tammikuun lopussa. Todettava on, että kyllä ne asiat onnistuvat jos vain uskaltaa. Ja näin jäljestäpäin olen muistellut, että tämä on vähäistä verrattuna seikkaluihini Tansaniassa yhdeksänkymmentäluvun alussa, kun piti suorittaa pakollinen trooppinen kotieläintuotantoharjoittelu ollakseni kelvollinen opiskelija Larensteinissa Hollannissa. Silloin lähdettiin kielitaidottomana sanakirja kainalossa ja rinkka selässä koputtelemaan Suomen suurlähetystön ovia Dar es Salamissa kysyen, että josko löytyisi harjoittelupaikkaa. No siinä sainkin erinäisten seikkailujen jälkeen silloin kutsumanimen naispuolinen Livingstone. Eli siihen verrattuna tämä oli kuitenkin helppo paikka. Enää ei vain omaa sitä nuoruuden hulluutta ja on tottunut omassa elämässään tiettyyn vakiintumiseen (kyllä vain, uskokaa tai älkää).

Nyt vielä kerron sen, että miten taloudellisesti täällä oleminen onnistuu. Minulla jäi viime vuonna lomista suurin osa käyttämättä ja yhdistämällä ne tämän vuoden lomien kanssa tuli siitä kasaan aika monta päivää. Kevään aikana tein erikseen sovittuna ylitöinä yhden ulkopuolisen kehittämistehtävän, josta kertyi hyvästi kuukausi. Finnbarentsin johtajan kanssa sovittiin, että hoidan tietyt tehtävät muutamalle hankkeelle ja toimistolle täältä sähköisesti. Ja tammikuu on sitten jo vuoden 2011 lomia. Eli kasaan saatiin kaikkiaan 7.5 kk. Eli kaikki on mahdollista, jos vain sitä tarpeeksi haluaa. Pitää myös keskittyä niiden mahdollisuuksien ja ratkaisujen löytämiseen eikö vain tonkin syitä, miksi näin ei voisi tehdä.

Ensi viikolla onkin aiheena jonkin verran infoa täältä Mariborista ja ehkä laajemminkin Sloveniasta.

Terveisin Sloveniasta

Kristiina

Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimikkeeni on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta.

Irtiotto arjesta ja vaihtoon Sloveniaan: Sähkökatkoksia ja mustia torvisieniä

Ajatuksia viikolta 39

No niin, ollaan tultu seuraavaan perjantai-iltaan ja aika kirjoittaa taas blogia täältä Sloveniasta. Sanoin vielä kertovani seuraavassa blokissa elämästä täällä Sloveniasta ja siten vasta myöhemmin vähän vakavampaan asiaan. Olen Facebookissa ja Finnbarentsin infossa maininnut siitä, että täällä ei välttämättä tiedä, miten päivä alkaa. Aina voi eteen tulla jotain yllättävää, joka voi muuttaa täysin etukäteen suunnitellun päivän suunnan. No toki, niinhän voi tapahtua kaikkialla, mutta todennäköisyys siihen täällä on suurempi kuin normaalisti näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna.

Tänään heräsin täynnä tarmoa kirjoittamiseen ja erityisesti olin suunnittelut keskittyväni kirjallisuushaun tekemiseen. Eli kuudelta ylös ja koirien ja kissojen kanssa metsään aamulenkille ja vähän ”mösyämään”. Sen jälkeen ohjelmaan kuului aamukahvin keittäminen paikalliseen tapaan itselleni ja aamupalan tekeminen itse kullekin eli koirille, kissoille ja itselle. No tässä vaiheessa olin jo tyytyväinen kaasuhellastani, koska kuinka ollakaan, sähköt menivät tai siis ”ei menneet minnekään vaan loppuivat vai miten sitä pitää sanoa”. No tässä kuluneella viikolla olin jo tottunut siihen, koska tilan isännän viritykset omenoiden ja viinin puristukseen on aiheuttanut sähkökatkoksia ja vilkkuvia valoja koko viikon ajan. Eli luulin, että kyllä ne kohta siitä palailee. Tällä kertaa kyse olikin siitä, että metsää kaadettiin sähkölinjan ympäriltä ja homma jatkui koko päivän. Tästähän ei tietenkään lähetetty mitään etukäteisvaroituksia. Asia selvisi vasta tutun sähkömiehen käynnin yhteydessä, kun hänet oli kutsuttu apuun selvittämään pulmaa.

Eli päivän suunnitelmat menivät uusiksi. Toki vaihtoehtona olisi ollut ammattikirjojen lukeminen, mutta peräkammarini on nimensä mukaisesti peräkammari, jossa ei varsinkaan pilvisenä päivänä lukeminen onnistu ilman sähkövaloa. Eli vaihtoehtona oli metsäpäivä. Ei muuta kuin metsään harrastamaan keräilyä, ja välillä isäntäperheen kanssa jutustelua. Kaikkiaan kuuden tunnin metsässä kiertelyn tuloksena oli noin kuutisen kiloa kastanjoita ja saman verran mustia torvisieniä.

Isäntäperheeseeni kuuluu tosiaan kolme sukupolvea, kuten edellisessä blokissa kerroin. Heistä nuorimmainen eli perheen 20 vuotias tytär puhuu englantia suhteellisen hyvin. Hän opiskelee matkailualaa paikallisessa ammattioppilaitoksessa ja on todella tyytyväinen siitä, että on päässyt harjoittamaan kielitaitoansa minun kanssani. Muut perheen jäsenet puhuvat vain paikallista eli sloveniaa. Käytännössä elän keskellä paikallista väestöä ja heidän keskuudessaan ei juuri englantia puhuta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Päivittäinen asioiden hoito sujuu jouhevasti emännän ja isännän kanssa ja viikoittain tulee jutusteltua paikallisten kanssa, kun he poikkeavat viinituvalla. Itse asiassa monet pyytävät minun heidän kanssaan juttelemaan, vaikka niin sanottu yhteinen kieli puuttuu. Siitä huolimatta päivittäiset asiat hoituu ilman suurempia ongelmia ja välillä tulee käytyä vakavia keskusteluja päivän polttavista kysymyksistä kuten hintatasosta, koulutuksesta, palkoista, eläkkeistä, asumiskustannuksista, veroista, alkoholinkulutuksesta, poroista tai viime aikoina syötäviksi kelpaavista sienistä. Se on aika käsittämätön asia, miten ihmiset oppivat ymmärtämää toisiaan vaikka ei puhuta samaa kieltä. Jokusen kerran on ilta sujunut jouhevasti eri asioita puhuttaessa sloveniaa ja englantia, toki kaikki mahdolliset sanat saksasta ja venäjästä hyötykäytteen. Talon tyttären kansa olen aina välillä tarkistellut, että olenko ymmärtänyt oikein tiettyjä asioita.

Tänään isäntäperheen kanssa lounaalla minulle selvisi vihdoinkin syy talon vanhan emännän hieman eriskummalliseen käyttäytymiseen, jota olen silloin tällöin kummastellut (kyse on isännän 83 vuotiaasta äidistä). Erityistä ihmettelyä on aiheuttanut hänen tapansa heitellä silloin tällöin omalta parvekkeelta roskapusseja tai ruokaa. Hänen parvekkeensa sattuu olemaan minun ulko-oven yläpuolella. Kesällä hänellä oli silloin tällöin tapana heitellä roskapusseja alas ja nyt viimeisten viikkojen aikana tipulle satunnaisesti ruokaa parvekkeen alle. Perusteluja tähän käyttäytymiseen tänään lounaalla sitten uskaltauduin kysymään perheen tyttäreltä Jasminalta. Syynä on lähinnä se, että pari viikkoa sitten aimo pläjäys lasagnea oli tiputettu alas ja tietenkin Aava (toinen mukanani olevista koirista) kerkesi sen siitä syömään. No keliaakikkokoiralle siitä tuli sitten kunnon hiivatulehdus tassuihin ja toiseen korvaan. Tassut hoituivat kotihoitona omenaviinietikalla ja parin päivän sukkien pitämisellä (oli sinänsä koominen näky raitaiset polvisukat jaloissa), mutta korvan kanssa piti mennä sitten eläinlääkäriin. Ruokaa edelleen tippui parvekkeelta ja tänään sitten aloin kyselemään, että mistä moinen johtuu. Samalla paljastin, että syy eläinlääkärillä käyntiin johtui tästä tippuneesta ruuasta. No, siinä tytär kertoi, että kun mummo on jostain syystä pahalla päällä, niin hänellä on tapana tiputella roskapusseja tai ruokaa parvekkeelta. Syynä kiukutteluun on yleensä televisio ja sen toimimattomuus. Hänellä on 25 vuotta vanha telkkari ja hän ei suostu vaihtamaan uudempaan. Joka tapauksessa tämä roskien tai ruuan heittely parvekkeelta on hänen tapansa osoittaa, että on pahalla tuulella tai että hän ei ole tyytyväinen hänelle tuotuun ruokaan. Nyt sitten jännityksellä odotetaan, että tuleeko parvekkeelta ruokaa alas viikonloppuna, kun tarjolla on poronkäristystä.

Huolimatta sähkökatkoista talon viinirypäleet ja omenat saatiin viikon aikana puristettua ja laitettua tammitynnyreihin odottamaan valmistumista. Sitten marraskuulla saamme maistella tulosta. Mielenkiinnolla myös odottelen lauantaina paistettavia kastanjoita, koska kumma kyllä en ole niitä ennen maistanut. Perinteisesti ensimmäiset kastanjat maistellaan nuoren puolikäyneen valkoviinin kanssa, minkä jälkeen vatsan toiminta on kuulemma aika joutuisaa ja lähiympäristölle hajuhaittoja aiheuttavaa.

Vielä on pakko kertoa noista mustista torvisienistä, kun niitä ei ainakaan tuolla kotona Niskanperällä ole juuri tullut vastaan. Päätin, että kerään niitä niin paljon kun pystyn ja kuivaan kotiin tuotavaksi itsellä, sukulaisille ja tutuille. Alun perin ajattelin ne jopa jauhaa ja pakata pieniin muovipusseihin. Asiasta vanhimman veljeni kanssa puhelimessa puhuttaessa hän totesi, ettei ainakaan kovin pieniin minigrip pusseihin kannattaisi niitä sitten pakkailla. Asiaa vähän aikaa mietittäessä tulin siihen tulokseen, että jauhaminen on ehkä parasta jättää sinne Suomeen. Olisihan se vähän noloa jäädä kiinni tullissa mustan torvisieneen jauheen tuomisesta. Kuitenkin sitä kaikkiaan kuivattuna tulee olemaan noin kilon verta ja kilo ”epämääräistä jauhetta” pakattuna muovipussiin tai pusseihin matkalaukussa voisi mahdollisesti herättää ylimääräistä huomiota. Ehkä ei kuitenkaan niin halua päätyä iltapäivälehtien lööppeihin.

Terveisin Sloveniasta

Kristiina

Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimikkeeni on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta.

Irtiotto arjesta ja vaihtoon Sloveniaan

Ajatuksia viikolta 38

Minulle esitettiin idea, että alkaisin kirjoittaa blogia ajastani täällä Sloveniassa. Vastasin pyyntöön, sanomalla tietenkin, ja onhan minulla sitä paitsi vaikka kuinka paljon kerrottavaa. Kerroin myös, että olin myös ajatellut asiaa itsekin. MUTTA ongelmaksi tulikin se, että mistä aloittaa ja mitä kertoa, ja lisäksi yhtä äkkiä sitä huomaa kaikkien ideoiden hävinneen päästä tai tuntuu siltä, että kaikki mielessä olleet ideat ovat yhtä äkkiä muuttuneet: ”ei niin hyviä ideoita kuin miltä aluksi tuntui”. Aloin käydä läpi jo kirjoittamaani, kertomaani ja mielessä olevaa huomaten, että on vain niin paljon kerrottavaa, ettei tiedä mistä aloittaa.

Sitä miettii, että kerronko elämästä viinituvan peräkammarissa, paikallisen kylän elämästä, ihmisten selviytymisestä täällä Sloveniassa jokapäiväisessä elämässä, puolivillien kollikissojen etabloitumisesta minun ja koirien elämään (Tilannehan on kääntynyt niin, että nykyään asumme koirieni kanssa kollikattien asunnossa eli kollit kissamaiseen tapaansa ottivat tilan haltuunsa.), lenkeistä koirien kanssa vuorilla välillä harhaillen ja nyt syksymmällä sienten ”metsästyksestä”, Mariborin yliopistosta ja sen toimintakulttuurista, elämästä suomalaisena slovenialaisten keskuudessa, työnteosta poissa toimistolla, ”ahaa-elämyksistä” projektitoiminnan kehittämiseksi kun ei ole paikan päältä, tai kun huomaa käytännössä kuinka tieto lisää tuskaa ja epätoivoa tehdessään kirjallisuuskartoitusta jatko-opintoja varten, miten pitää itsensä kiireisenä saamatta mitään aikaan, miten välillä huomaan saavansa päivän aikana enempi aikaan kuin koskaan kotona, potea huonoa omaatuntoa kun kalenterissa ei joka päivällä kokouksia/tapaamisia/ym. kahdeksasta neljää ja päälle vielä muut työt, tehdä töitä vain 8-10 tuntia päivässä ja tuntea itsensä laiskaksi, EU 2020 strategiasta ja sen aikaansaamista uusista suuntaviivoista vai siitä kuinka todella nauttii elämästä pitkästä aikaa kuin ”sika pellossa” jne. jne. jne. Unohtamatta sitä, että en ole koskaan seurannut ahkerammin Suomen tapahtumia tai lukenut päivittäin Lapin Kansaa (kiitos VPN yhteyden), ja tämä onkin jo saanut aikaan omat ajatuksensa, joista olisi ehkä jossain vaiheessa kiva kertoa.

Eli mistä aloittaisin? Olen ollut täällä nyt kolme kuukautta ja kesä on kääntynyt myös täällä jo reilusti syksyn puolelle. Elämä paikallisen viinituvan peräkammarissa on sinänsä ollut mielenkiintoista ja hyvin maanläheistä, mikä maalla kasvaneesta tuntuu paluulta takaisin juurille. Talon toinen peräkammari on isännän 83-vuotiaalla äidillä ja yläkertaa asustaa isäntäperhe 20-vuotiaan tyttärensä kanssa, eli käytännössä samassa taloudessa on kolme sukupolvea.

Isäntäperhe pitää kestipaikkaa viikonloppuretkeilijöille sekä järjestää tilauksesta ruokailuja ja erilaisia tapahtumia. He kasvattavat myös muutamaa sikaa (joita kutsutaan paroneiksi) omiin, viinituvan ja kyläläisten tarpeisiin. Lisäksi on jos jonkinlaista hedelmä-, pähkinä- ja kastanjapuuta, joiden tuotteita jalostetaan erinäköisiin tarpeisiin. Paprikat, tomaatit, kurkut, punajuuret ym. säilötään ja näitä purkkeja löytyy tällä hetkellä kellarista satoja kappaleita. Pääsin myös mukaan viikonlopputalkoisiin säilykkeiden tekemiseen. Toki ei pidä unohtaa lampaiden syyskaritsointia, mitä pääsin itsekin aikaisena aamuna todistamaan lähtiessäni koirien kanssa lenkille. Jostain syystä isäntäperheen uuhet tekevät kaksosia (mikä on täällä poikkeuksellista). Lisäksi luontoäiti on todellakin käyttänyt mielikuvitusta karitsojen musta-valkoisessa värityksessä. Lammasta eivät paikalliset mielellään syö, vaan se kuuluu muun Balkanin keittiöön. Talon lampaat ovatkin itse asiassa Mariborissa asuvia tuttuja kroaatteja ja serbejä varten, jotka saavat tilalta oikein teurastettua lammasta.

Parhaillaan etupihalla ovat tammitynnyrit pesussa tulevaa viini- ja siiderisatoa varten. Vastaavasti takapihalle on raahattu kunnon vanhanajan puristin, jolla mehu rypäleistä ja omenista irrotellaan. Tulevalla viikolla kerätään viinirypäleet, jotta viini kerkiää valmistumaan St Martinin päivää varten. Odotettavissa on taas kunnon kyläkökkä (eli talkoot), johon kuuluu myös kunnon illanistujaiset. Hyvä, että suurin osa paikallisista kulkee myös muualla töissä, jolloin istujaiset pysyvät aisoissa ja kaikki lähtevät ajoissa kotiinsa vain vähän viiniä juoneena. Isäntäperheen viinitupaa varjostavat rypäleet ovat Jurka Isabella -nimistä lajiketta, joka on paikallinen variaatio punaviinirypäleistä. Eli St Martinin päivä täällä Sloveniassa on osittain verrattavissa ”Busolee” tapahtumaan Ranskassa ja pidetään aina marraskuun 11. päivä.

Viime viikolla jälleen yksi paroneista koki kovan kohtalon ja ensimmäiset savustetut makkarat olivat jo tarjolla ja niistä myös osa paikalla olleista suomalaisista kollegoista pääsivät nauttimaan. Tätä kirjoittaessa on perjantai-ilta ja paistelen parhaillaan lindströminpihvejä tulevaa yhteistä sunnuntain lounasta varten. Eli meillä on vakiintunut tapa, että kerran viikossa yleensä sunnuntai ja maanantai teen Suomi-ruokaa isäntäperheelle. Pakkasessa odottaa poronkäristys ja kaapissa aineet hernekeittoa tulevia viikonloppuja varten.

Jatkan tarinointia taas ensi perjantaina viikolla ja ehkä pysyttelen kuitenkin vielä paikallisessa elämässä.

Terveisin Sloveniasta

Kristiina

Kristiina Jokelainen on töissä Finnbarentsissa Rovaniemen ammattikorkeakoulun ja Lapin yliopiston yhteisessä kansainvälisen hanketoiminnan kehittämisyksikössä. Työnimike on kehityspäällikkö ja vastuualueenani on kansainvälisen hanketoiminnan kehittäminen. Tällä hetkellä toimipiste on Sloveniassa ja toimenkuva toistaiseksi hieman erilainen. Kristiina lähti Sloveniaan Mariboriin kesäkuun puolivälissä 2010 kahden koiransa Robin (Belgian paimenkoira) ja Aavan (Pyreneitten koiran) kanssa. Majapaikkana on paikallisessa viinituvassa Pohorje vuoriston kupeessa noin 6-7 km keskustasta ja Mariborin yliopistosta